Interrail 2008 (Finnish)

Useamman vuoden ajan olen aina silloin tällöin harkinnut junamatkaa ulkomaille. Suomessä on kyllä vielä paljon nähtävää, mutta olisi mukavaa käydä kauempana tuntien etäisyydet omassa takapuolessaan. Lentokoneella matkustaminen on paitsi rikos ympäristöä vastaan, mutta myös tapa saada liian kapea käsitys maailmasta. Jotta syntyisi hyvä käsitys siitä mitä määränpään ja kotimaan välillä löytyy, on matkustettava maitse. Siispä valitsin junan.

Alkuviikko on kulunut viikon mittaisen lomamatkan suunnittelussa. Sopivia ajankohtia oli vähän niukalti, koska olen onnistunut varaamaan viikonloppuja muita menoja varten sieltä täältä ja pitäisi löytää kaksi peräkkäistä vapaata viikonloppua. Sellainen sauma löytyi vain elokuun lopusta ja nyt alkavalta viikonlopulta. Valitsin tämän viikonlopun ja tuli melkoisen kiire saada matka ajoitettua ainakin alustavasti.

Alunperin lukitsin lähtöpäivän perjantaiksi 18.7. ja paluupäivän maanantaiaamuksi 28.7. Yhteyksiä täsmätessäni kävi kuitenkin ilmi, että perjantain Viking Line on kansipaikkoja lukuunottamatta täynnä. Siispä aikaistin matkaa päivällä, lähtöpäivälnä tämä päivä, torstai. Tällöin Saksaan ehtii lauantaiaamuksi. Tarkoituksenani on päästä Ruotsin ja Saksan halki Sveitsiin ja nähdä mielenkiintoisia paikkoja matkan varrella. Sellaisia on esimerkiksi Love Parade lauantaina 19.7. Dortmundissa ja Malmö.

Matkan suunnittelu on mukavaa puuhaa, mutta, sopivien yhteyksien löytäminen ja niiden varaaminen on ikävää. Sitä varten on tietokoneet, mutta valitettavasti ei ole yleistä tapaa tehdä varauksia atomisesti, ellei varausjärjestelmä satu olemaan yhdessä tietojärjestelmässä. Siispä täytyy tarkistaa varaustilanne kustakin paikasta erikseen ja yrittää sitten varata kaikkea ja toivoa, ettei tila ole siinä välissä loppunut. Tällä kertaa vältyin race conditionilta.

Kun laiva- ja yöjunapaikat sain varatuksi, niin oli täytyi aloittaa matkan käytännönjärjestelyt. Keskiviikkona palatessani töistä kotiin kävin katsomassa rinkkoja Keljon marketeilla. Prismassa löytyi vaan kovan brändin merkkejä, kuten Haltia. Minun rinkalleni ei ole tärkeää maasto-ominaisuudet vaan ainoastaan riittää, että kestää kaupunkikäyttöä. Citymarketista löytyi sitten sikahalpa Kuru-merkkinen 70-litrainen rinkka. Listahinta oli 39,90, josta sai vielä 30% alennuksen, joten maksettavaksi jäi hiukan alle 28 euroa. Jätin kuuntelematta vanhaa viisautta "Köyhän ei kannata ostaa halpaa", vaan ostin rinkan pois. Jännityksellä odotan, kuinka nopeasti se hajoaa.

Seuraavaksi luvassa olikin pakkaaminen, joka ei olekaan ihan helppoa. En ole aiemmin pakannut rinkkaa. Näin on päässyt käymään, koska on ole ollut partiossa ja intissäkin repun pakkaaminen oli aika kaavamaista hommaa, kun tietyt tavarat piti vaan saada pakattua ja monille tavaroille oli määrätty sijainti. Nyt piti kehitellä ihan itse pakkaustapa. joka takaa tiiviin pakkauksen ja useimmin käytettyjen juttujen nopean löytämisen. En käyttänyt mitään määrämuotoista algoritmia, vaan ihan kokeilemalla pakkasin. Pakkauksessa meni pitkälle yöhön tuskaillessani loppuvan tilan kanssa, poistin turhia juttuja ja laitoin tarpeellisempia tilalle. Rajoitteena oli siis tilavuus eikä paino. Onneksi en muistanut, että minulla on tyhjiöpusseja. Jos olisin laittanut vaatteet niihin, olisin varmasti tunkenut reppuun niin paljon turhia tavaroita, että en olisi jaksanut nostaa rinkkaa. No, katsotaan matkan varrella, tuliko järjestyksestä hyvä. Sittenhän voi järjestellä uudelleen ja täydentää varusteita.

Turun satama, täältä tullaan!

Aloitan juna-arvostelun jo täältä koti-Suomesta Interrail-matkan ensimmäisellä yhteydellä.

Lähdin tänään matkaan Jyväskylästä Turun satamaa kohti klo 16.22. Ennen lähtöä kävin syömässä Ilokivessä. Matkaan lähdettyä kävi ilmi, että tämä ei ole ihan VR:n parhaimpia junia, nimittäin kävellessäni ravintolavaunuun huomasin useamman vaunujen välisen oven olevan rikki. Yhdessä oli jopa kolme perättäistä ovea rikki, jolloin vaunujen liitoskohdasta kuuluva meteli kantautui suoraan matkustamoon. Oli varmaan mukava matka tuossa vaunussa. Päästyäni ravintolavaunuun myyjä ei ymmärtänyt puhettani, kun yritin puhua suomea ja toistettuani haluavani kuumaa vettä minulle todettiin vapaasti tulkiten, että rikki on ravintola, paskan möivät. Lämpimiä ruokia ei siis saanut, kaljaa olisi. Sähköt näyttivät olevan poikki, luultavasti aggregaatti rikki, en kysynyt tarkemmin.

Jämsän ja Oriveden välilä oli turvalaitevika ja se myöhästytti junaa kymmenisen minuuttia. Myöhästyminen saadaan ehkä kiinni Turkuun mennessä. Tampereella, kun junan kulkusuunta vaihtui, tämä vaunu oli junan viimeisenä ja siitä lähtien on vaivannut jarrujen haiseminen pistävästi sisällä. Ei mukavaa. Paska juna, 20e. Katsotaan huomenna, osataanko Ruotsissa paremmin.

Tämä on kertomus perjantain tehopäivästä. 3cities1day.

Perjantaiaamu valkeni Tukholmassa maihinnousun merkeissä. Laivamatka oli rauhallinen. Kiertelin aikani paattia, kunnes ei ollut nähtävää ja seikkailin takaisin hyttiin. Hytissä kuulin Ruotsissa pitkään töitä tehneen keski-ikäisen suomalaismiehen elämäntarinan. Näiden kuuntelu menee jo rutiinilla, koska olen treenannut kuuntelutaitoa aiemmin Suomessa makuuvaunussa matkustaessani. Aamulla silti väsytti, kun joutui heräämään jo ennen kuutta. Kuudelta herääminen tulee tutuksi kyllä jatkossakin.

Tukholmassa kävelin keskustaan ottaen matkalla muutamia kuvia ja kävin kaupassa hakemassa evästä. Sitten lastasin itseni Malmööseen vievään X2000-junaan. Heti vaunuun mentäessä kuulin suomenkielistä hölinää ja huomasin löytäneeni matkaseuraa. Poikakolmikko oli matkalla Kroatiaan aurinkolomalle riippumattoineen ja melko lailla ennalta suunnittelematonta reittiä pitkin. Matka Malmööseen ja sieltä eteenpäin Kööpenhaminaan menikin oikein leppoisasti kun höpistiin kaikkea ja pelattiin korttia. Varmasti mielikuva äänekkäistä suomalaisista vahvistui ruotsalaisten junamatkailijoiden silmissä. :-)

Matka Kööpenhaminaan alkoi siis lupaavasti nimetyllä Ö-junalla Juutinrauman sillan yli. Silta on melko näyttävä ja kaukana näkyyy ilmeisesti Ruotsin puolella olevat tuulivoimaloiden rivistö. Puoli tuntia ja olin näppärästi pääkaupungin ydinkeskustassa. Kööpenhamina on mukavasti rakennettu kävelijöitä ja pyöräilijöitä varten. Se on täynnä kävelykujia, joiden varrella on kauppoja ja tanskalaisia hodarikojuja. Myös pyörän vuokraaminen olisi onnistunut helposti. En kuitenkaan vuokrannut vaan kävelin rinkka selässä. Kävin nostamassa rahaa automaatista ja minulla ei ollut hajuakaan rahan arvosta, joten nostin toiseksi pienimmän summan, 200 kruunua. Se osoittautui liian paljoksi ja olen kannellutkin 100 kruunua ympäri Eurooppaa siitä lähtien.

Kävin Kööpenhaminan yliopiston kirjastossa, jossa otin muutamia kuvia. Kirjasto on kovin hieno. Ottaessani viimeistä kuvaani, paikalle tuli mielipuolinen, mutta hyvää englantia puhuva kirjastotäti. Hän syytti minuas salaman käyttämisestä kirjastoa kuvattessani. Totesin hänelle, etten käyttänyt salamaa. Sitten hän syytti minua ihmisten kuvaamisesta. Totesin hänelle, etten ole kuvannut ihmisiä. Sitten hän syytti minua huonotapaiseksi, johon totesin, että en halua häiritä kenenkään kirjaston käyttöä. Hän alkoi huutaa naama punaisena englanninkielisistä toimintaelokuvista oppimiaan herjauksia ja sanoi olleensa täällä töissä jo 35 vuotta. Minä sanoin, että "okei, okei" ja otin vielä yhden kuvan ennen lähtöäni. Nainen katosi sinne, mistä tulikin tuhahdellen matkalla teatraalisesti. Kirjastossa työskentely on nöemmä psyykkisesti kuormittavaa.

Kiertelin vähän aikaa asema toista puolta ja siellä oli levotonta, vaikka oli iltapäivä. Kun kävelin katua, takaani pyyhälsi ambulanssi ohi. En kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota vaan jatkoin kävelyä. Kun saavuin seuraavaan risteykseen ja aloin ylittämään katua, huomasin joutuneeni keskelle jotakin hässäkkää, jossa poliisit yrittivät pitää järjestystä yllä ja jotakin häiskää kai vietiin ambulanssiin. Menin siitä vaan tilanteen keskeltä läpi ja tajusin vasta jälkeenpäin, että olisihan tuo ollut ehkä fiksumpaa kiertää kauempaa.

Minua alkoi lopulta ärsyttämään tanskalaiset ja halusin pois maasta niin nopeasti kuin mahdollista. Kööpenhamina on kuitenkin yksi valtaisa turistirysä, eikä siellä voinut tuntea itseään yhdeksi kaupunkilaiseksi muiden joukossa kuten vaikka Malmössä. Ärsytti lisäksi, että niin turhalla valtiolla pitää olla turhaakin turhempi oma raha. Lähdin takaisin samaa reittiä Ö-junalla toiseen kuningaskuntaan, Ruotsiin.

Ö-junan nimi tulee muuten Öresundista, eli suomeksi Juutinraumasta. Tanskaksi sama salmi on nimeltään Øresund. Luultavasti molempia osapuolia miellyttääkseen aikataulukaapeissa käytetään junasta merkintää "Ø̈-tog", jossa yhdistyvät sekä tanskalainen että ruotsalainen öö. Näyttää hassulta. Kesti muuten vähän aikaa saada koneella aikaan sopiva Unicode-merkkikombinaatio aikaan, joka tuottaa tuon ø̈-merkin. :-)

Malmööseen saavuttuani kiertelin kaupunkia. Olisi ollut aikaa käydä vaikka jossakin maauimalassa tai uimahallissa yöjunaa odottaessa. Löysin kuitenkin vain yhden uimahallin ja se oli kesän suljettuna. Kävelin päämäärättömästi katuja ja yritin löytää kiinnostavia paikkoja. Löysin tieni puistoon, jossa oli mielenkiintoisia paikkoja, kuten museoraitiotie hienoine ajojohtimien kannattimineen ja siistin puiston, jossa ei liikkunut yllätyksekseni perjantai-iltana juuri ketään. Ilmeisesti sadekuurojen pelko piti ihmiset poissa tai sitten puisto oli niin pahamaineinen, että sienne paikalliset uskaltaudukaan. Palasin sitten asemalle ja aloin valmistautua Berliinin yöjunaan siirtymiseen.

Yöjuna Malmö-Berliini oli ihan jännä. Juna lastattiin Trelleborgissa laivaan ja laivalle pääsi kyytiin. Ei tietenkään ollut pakko, olisi voinut vaan nukkua junassa ja herätä aamulla Berliinissä tiedostamatta laivamatkaa lainkaan. Kävin kuitenkin laivassa ja se oli aika hassu tunne, kun junasta pystyi nousemaan liikkuvaan laivaan ja siellä oli muutakin porukkaa, kuten autoilla matkustavia saksalaisia. Laivassa oli kauppoja ja rasvaista ruokaa saksalaiseen makuun olisi ollut tarjolla. Tyydyin pelkästään iltapalateehen ja sämpylään. Kruunuilla maksaessani pääsin osittain eroon täysin hyödyttömästä Tanskan rahasta.

Yöjuna Malmöstä saapui Berliiniin aamukuudelta. Vaihtoaikaa Berliinissä oli vajaa tunti ja ehdin siinä ajassa tutustua Berlin Hauptbahnhofiin, joka on melko valtaisaa asema. Junat kulkevat eri kerroksissa, poikittais- ja pitkittäisliikenne erikseen. Asema oli aamulla melko hiljainen, sieltä täältä kuului saksankielistä hölinää. Oli mukavaa huomata, että englannilla pärjää Saksassa hyvin, jopa puhuvat sitä ihan mielellään. Aseman lipunmyynnissä puhui tyyppi englantia jopa selkeästi. Laiturialueella oli Ruotsin tapaan selkeät opasteet, niin tuntuvat olevan kaikkialla. Ihan mainiota.

Juna, jolla matkustin Dortmundiin, oli ICE. Se tuntui kulkevan melko vauhdilla. Kartalla pitkältä vaikuttanut matka lähes saksan itärajalta länsirajalle taittui reilussa 3 tunnissa. Nopeuskin välillä pyöri siinä 240 kilometrin tuntinopeuden yläpuolella. Ravintolavaunusta hain kupillisen kuumaa vettä ja tein siihen aamupalaksi Elovenan pikapuurohiutaleita. Nam!

Jäätyäni Dortmundissa junasta tiesin tulleeni oikeaan paikkaan. Ihmispaljous ja pillien viheltely oli jo asemalla melkoinen. Saksassa vaihdossa ollut kaverini Markus tuli myös käymään Love Paradella ja oli vastassa asemalla.

Vaikka rekkakulkueen alkuun oli vielä reilut 3 tuntia aikaa, vaelsi tuhansittain ihmisiä edestakaisin Dortmundin kaduilla. Siispä mekin lähdimme vaeltamaan. Tavarasäilytystä varten löytyi onneksi hotelli, jossa tosin moisesta palvelusta kynittiin 10 euroa. Kallista lystiä, mutta on tarjoajien markkinat, kun palvelulle on paljon kysyntää. Ilman kaikkia matkatavaroita olikin paljon mukavempaa liikkua alueella.

Saavuimme lopulta paraatipaikalle. Sinne alkoi kasautumaan pikku hiljaa ihmisiä. Kulkueen alkuun oli pari tuntia aikaa. Nurmikolla istumisen ja odottelun aikana sitten alkoikin satamaan, välillä enemmän, välillä vähemmän. Vaikka aurinko lopulta alkoikin paistamaan jälleen juuri ennen kulkueen alkua klo 14, oli maa jo alkanut muuttumaan liejuksi sateen ja ihmisten tallaamisen seurauksena.

Kulkue viimein alkoi ja rekat olivat levittäytyneet kadun varrelle. Tilaa liikkua ja tanssia oli vielä aika hyvin. Ihmiset tuntuivat tosin viihtyvän aluksi enemmän oluttelttojen ja kuppiloiden läheisyydessä. Jännää oli, että jokainen kuppila, ravintola ja juottola, jonka näin, soitti konemusiikkia. Kohdeyleisö oli siis otettu hyvin huomioon. Oikeastaan vain muutamia syrjäisempiä kujia lukuunottamatta joka paikassa kuului elektroninen musiikki vähintään yhdestä suunnasta. Loppuiltapäivällä alkoholinmyyjiä alkoi ilmestyä joka paikkaan. Jopa parturikampaamoita oli muutettu kotikutoisiksi kaljakaupoiksi.

Kävellessämme keskusta-alueella huomasimme yhdellä kadulla valtaisan vesisuihkun. Joku oli rikkonut tai avannut vesipostin keskellä katua. Vettä oli joka paikka täynnä ja ihmiset olivat kerääntyneet kadun varrelle ihmettelemään tapahtunutta. Niin teimme mekin. Vesisuihku oli melkoisen hieno ja korkea. Paikalle viimein saapui palokunta tekemään asialle jotakin. Siinä vaiheessa poistuimme paikalta.

Vesipostitapauksen jälkeen piipaa-autojen ääni ei tuntunut lakkaavan, jatkuen koko illan ja yön. Ihmisiä kiidätettiin sairaaloihin sellaista kyytiä että minuutissa ohi kulki useampia ambulansseja, meni melkein mille tahansa kadulle tapahtuma-alueen lähelle. Paraatin pääkatudun lähelle oli lisäksi perustettu ensiapuasema yksinkertaisempien tapausten paikkailuun.

Kun viimein aloin tottua jatkuviin häiriötekijöihin, kuten sateeseen ja piipaa-autojen ääntelyyn, pystyi alkaa keskittymään musiikkiin. Kiertelimme eri rekkojen luona kuuntelemassa, jos löytyisi hyvää musiikkia. Sitä tuntui olevan joka suunnalla ja valinnanvapaus tuntui muodostuvan ongelmaksi. Lopulta kahdeksan aikoihin osa rekoista meni parkkiin ja alkoi päälavalla show. Siellä soittivat usemmat heebot, erityisesti kiinnosti Mobyn ja Paul van Dykin esiintyminen. Vaikka olimme aika kaukana lavan edustasta, esitystä pystyi seuraaman hyvin, kun takana oli lisäkaiuttimet ja valtaisa näyttö. Kuitenkin myös itse lava oli näkyvissä kauempana edessä. Lava oli kyllä melkoisen valtaisa. Ihmiset tuntuivat tanssivan missä vaan, kuten syvissä ja liejuisissa lätäköissä, jonne upposi lahkeita myöten. Ei tuntunut vauhtia hidastavan. :-)

Paul van Dykin vielä soittaessa ja kellon ollessa vielä lauantain puolella, lähdimme majoittumaan Aacheniin Markuksen luo. Matka ei ollutkaan niin yksinkertainen kuin kuvittelin. Asemalle oli merkitty sisäänmeno-ovet eri laitureille. Tätä järjestelyä vartioimaan oli kutsuttu paikalle poliisit pitämään kahta "saartorengasta" aseman ympärillä, joista päästettiin porukkaa sisemmälle vaan sitä mukaa kuin laituri veti porukkaa. Ilmeisesti pyrittiin välttämään ihmisten liiskaantuminen ahtaassa tilassa. Asemalla oli jo kymmeniä, ellei satoja tuhansia ihmisia.

Päädyimme siis väärään jonoon ja odotimme puoli tuntia ollen jo asemalla, että sieltä ei pääse oikeaan suuntaan. Ei auttanut kuin palata takaisin ja mennä aseman toiselta puolelta. Tungos oli sillä välin ehtinyt jo melkoiseksi ja odotusta kesti yli tunti, josta ainakin puoli tuntia oli uloimman saartorenkaan sisäpuolella, josta ei päässyt liikkumaan käytännössä mihinkään, niin ahdasta oli. Poliisilla oli kuitenkin huomattavasti tilannetajua ja laittoivat maijan kuulutuslaitteista trancea. Valtion leivissä toiminut DJ ei ollut kovin hyvä ja välillä ääni katkesi ja eikä DJ Polizei oikein osannut miksata. Mutta rikkoi ahdistuneen tunnelman onnistuneesti. Suomessakin poliisi voisi ottaa tästä oppia.

Lopulta pääsimme Aacheniin parin tunnin junamatkan päätteeksi ja pääsi nukkumaan joskus neljältä kaiketi. Unta riittikin pitkälti päivälle. Seuraavana päivänä laitoin kuvia Facebookkiin ja illalla matkustin Kölniin, josta yöjuna kohti Sveitsin Baselia lähti. Kölnissä ehdin illallä nähdä mm. tuomiokirkon, joka oli siinä määrin massiivinen, että sieltä voi julistaa varmaan minkälaisia tuomioita ikinä sattuu kirkkoherralla mieli tekemään.

Yöjunamatka Sveitsiä kohti alkoi Kölnissä sekavissa merkeissä. Minulla oli lepovaunupaikka kuuden hengen osastosta, jossa oli jo paikalla kaikki muut. Ilmeisesti saksalainen tapa on tunkea tavaransa tyhjille paikoille, jos ne eivät mahdu muualle. Siispä sänkyni oli täynnä muiden rojuja. Piti varmistaa useaan kertaan ensin, olenko oikealla paikalla ja sitten vasta uskalsin tunkea ne rojut väkivaltaa käyttäen ylähyllylle, joka oli täynnä jo ennen niitä tavaroita. Mahtuivatpa sitten sinne, perkele. Omat tavarani jäivät sänkyyn.

Oli melkoinen temppu saada tavarat mahtumaan sänkyyn ja samalla myös nukkumiselle piti jäädä tilaa. Jouduin siirtelemään rinkkaa ja vaatteitani pariin otteeseen ennen kuin kylliksi tilaa löytyi. Lopulta puolen tunnin kieriskelyn ja virittelyn jälkeen siellä yläpedillä alkoi olla nukuttava tila. Olin ottanut makuupussin mukaan ja se oli nytkin hyödyksi. Nukuin makuupussissa sängyllä, osoittautui hyväksi valinnaksi. Koko ajan vain pelkäsin pudottavani tavarani sieltä alas, etenkin kun rinkassa oli myös tämä tietokone.

Aamulla herätessäni paniikki iski taas. Tavaroiden ahtaminen takaisin vetoketjujen jumittuessa sekä makuupussista että rinkasta alkoi nostamaan sykettä. Lopulta operaatiossa meni niin kauan aikaa, että junan saapumisaikaan oli enää minuutti aikaa ja juna oli pysähdyksissä asemalla. Luulin olevani oikealla asemalla ja panikoin, että kohta se juna lähtee eteenpäin. Päästyäni ulos hytistä näin, että aseman nimi on Basel Bad ja juna liikkuu jo. En ollut ihan varma, mitä pitäisi tehdä, mutta päätin odottaa seuraavalle asemalle, joka olikin sitten se, jolla pitikin vasta jäädä pois, eli Basel SBB. Syytä paniikkiin ei siis ollut, juna vaan oli muutaman minuutin myöhässä ja sekosin asemissa.

Baselissa oli nopea vaihto kohti Geneveä. Onneksi sain tietää lähtölaiturin Ilkalta jo etukäteen ja osasin juosta oikeaan paikkaan. Juna lähtikin miltei heti ja olin nyt matkalla ranskankieliseen osaan Sveitsiä. Tämä tuli selväksi jo lipuntarkastuksen yhteydessä, kun konduktöörillä oli Hercule Poirot -tyyppiset viikset. Meinasi pokka pettää, mutta sain pidettyä itseni kasassa.

Ravintolavaunussa tee maksoi euroissa 2,90, joten ihan varattomia varten se ei ole. Miltei tuplat suomalaiseen riistohintaiseen ravintolavaunuun nähden. Maksoin pitkin hampain ja kirosin mielessäni rikkaita sveitsiläisiä. Maisemien hienous kuitenkin lievitti ahdistustani. Ihmettelin kuitenkin, missä ovat kaikki sveitsiläiset teollisuusalueet radan varrelta, kun vaan yhden kellotehtaan näin.

Saavuin Geneveen siinä vähän ennen kymmentä ja paikalla oli vastassani Ilkka, joka on CERNissä harjoittelussa tämän kesän ajan. Asemalta ei ollut kuin ihan lyhyt matka punaisten lyhtyjen kadulle. Ilkka asuu suoraan sanottuna bordellin yläkerrassa. Hänen asuntonsa ei sentään kuulu siihen bordelliin. :-)

Purettuani matkatavarat ja muut välttämättömyydet, lähdimme paikallisjunalla kohti CERNiä. Paikallisliikenne on täällä toimivaa ja kohtuuhalpaa, lippu maksaa 3 Sveitsin frangia eli 1,9 euroa.

CERNiin pääsee vierailemaan kulkuluvallisen kanssa, joten pääsin näppärästi ilman muodollisuuksia sisään. CERNissä kävimme ensin syömässä sveitsiläisittäin kohtuuhintaisen ruokalaruuan, eli noin 5 euroa meni. Oli vain hiton vaikea saada sitä ruokaa lautaselle, kun esteenä oli vain ranskaa osaava tarjoilija. Ei sitten meinannut tulla mitään. Ilkka oli jo lähtenyt huitelemaan ja kuvitteli kai, että klaaraan tilanteen tuosta vaan. Tarjoilija kai ajatteli, että opetelkoot ranskaa tai kuolkoot nälkään. Onneksi ranskaa osaava fyysikko perässäni ystävällisesti auttoi. Kiitos, merci!

Ruokailun jälkeen käytiin laserlaboratoriossa, jossa Ilkka on harjoittelussa. Otin sieltä kuvia, kun ihan pyydettiin. Tarvitsivat nimittäin kuvia tekeillä olevaan posteriin ja autoin toki mielelläni. Osa havaintolaitteiston merkinnöistä oli ruotsiksi. Laite olikin ruotsalaista alkuperää ja olivat jättäneet kai siinä ranskankielisille vähän ihmeteltävää. Muah, kosto elää, kielinatsit!

Koska liikkuminen alueella on melko vapaata, käytiin vaan pyörähtämässä kylmälabrassa, Aluksi kuvittelin pääseväni johonkin mukavan viileään paikkaan pois auringosta, mutta siellä olikin tukalan lämmintä. Kylmäkoneet tuottavat hukkalämpöä, tietysti.

Kävimme myös näyttelyssä, jossa esiteltiin popularisoidusti, mistä hiukkasfysiikassa on kyse. Siellä oli näppärä koko seinän kokoinen kosmisen säteilyn havaintolaite ja erilaisia käytöstä poistettuja havaintolaitteita ja muuta hiukkasfyysikon arkea hiukkasen valottavaa materiaalia.

CERN on jännä paikka, kannattaa hakea sinne, jos vaan on sopivalla alalla. Myös englantia osaavat tarjoilijat, hakekaa töihin vaan rohkeasti. Teette monet ihmiset iloisiksi.

Matka jatkui Genevestä keskiviikkoaamuna Ilkan kanssa kohti Zürichiä. Junamatka meni leppoisasti kumpuileviä maisemia katsoessa. Suosittelen kyllä kaikille junailua Alppien tuntumassa. Maisemat ovat hienoja ja matkaoppaaksi riittää topografinen kartta seudusta.

Useamman kerran matkan aikana teki mieli hypätä junasta pois ja käydä katsomassa jotakin paikkaa. Näin varmasti kannattaakin tehdä, mutta koska pääsimme liikkeelle vasta aamupäivällä eikä aamulla, kuten oli tarkoitus, ei aikaa ollut liikaa. Mikäli majapaikka olisi jo ollut varattuna, olisi voinut tulla myöhemminkin perille Zürichiin. Matkan aikana asemat muuttuivat yhä saksalaisemmalta kuulostaviksi päättyen kaupunkiin, jonka nimesssä on Ü-kirjain. Siispä tiesimme tulleemme perille.

Jo heti asemalla Zürich paljastui joukkoliikenteeltään hyvin kehittyneeksi kaupungiksi. Verkostoon kuuluu pitkän matkan taajamajunia, lähiliikenne eli S-Bahn, raitiovaunuja, vaijerijuna ja sähköbusseja. Jossain näkyi ihan tavallisia dieselillä kulkevia bussejakin, tosin taisivat olla pitkän matkan liikennettä varten. Olisi mielenkiintoista tietää, onko näin monen eri liikennemuodon ylläpitäminen kallista. Ainakin lipun hinnassa se ei näkynyt, päivälippu maksoi 7,80 Sveitsin frangia eli hassut 4,82 euroa. "Mikä maksaa?", voisi kysyä Suomen joukkoliikententeen harjoittajilta...

Äsken mainittu vaijerijuna oli kaupungin liikenteellinen erikoisuus. Koska kaupunki on rakennettu laaksoon kuten useimmat vuoristojen ympäröivät paikat, oli korkeuserot välillä sitä tasoa, että liikennettä ei voinut toteuttaa helposti kuin rinteiden myötäisesti. Tämä oli ratkaistu vaijerijunalla, joka vei teiden yli ja talojen läpi yläkaupungille. Oli aika siistiä ja kuului vieläpä tuohon aiemmin mainittuun päivälippuun. Jyväskylässä tällaisen hökötyksen voisi pystyttää vaikka Harjulle.

Löysimme edullisen hotellin, jolla ei ollut tähtiä, mutta huoneessa oli sitäkin enemmän kärpäsiä. Ei kiitos, totesin, vaikka Ilkka oli jo ottamassa sitä. Siispä suuntasimme Starbucks-kahvilaan, koska siellä on varmasti WLAN-yhteys ja aloimme kaivella hostelleja netistä. Miellyttävin vaihtoehto vaikutti olevan Jugendherberge, saksalainen nuorisohostelliketju. Sinne menimme siis ja oli oikein hyvä valinta, vaikka kahden hengen huoneita ei ollutkaan enää vapaana. Huoneseuraksi saimme mm. saksaa ja vahvaa brittienglantia puhuvia tyyppejä. Oli ihan mukava paikka, suosittelen näitä.

Ennen nukkumaanmenoa kävimme kuitenkin vielä tutustumassa kaupungin yöelämään. Satuimme huomaamaan sateenkaarilipuin varustetun juottolan. Päätimme käydä vilkaisemassa paikallista HLBT-kulttuuria. Aika samanlaista kuin muuallakin, tosin näin keskiviikkona paikka oli puolityhjä. Tosin hinnat olivat paikallisittain kalliita (eli Suomen tasolla) ja eivät tunteneet käsitettä "siideri" millään osaamistamme kielistä. Lähimmäksi tätä pääsi Gorbatschow-vodkaan tehty long drinkiksi väitetty juoma. Гласность! Kuppilasta selvittiin vielä kunnialla hostelliinkin mainittavampaa häiriötä aiheuttamatta.

Seuraavana aamuna suuntasimme aamupäivällä kohti Itävaltaa. Suunnitelmissamme oli joko mennä Liectensteiniin tai jatkaa Innsbruckiin asti. Siispä hyppäsimme junaan ja tällä kertaa katsoimme vaihtoyhteydet valmiiksi Wieniin asti, jotta vältyttäisiin paniikilta. Juna kulki Sveitsin itäosien halki ja piti vaihtaa kaksi kertaa paikallisjunaa ennen Itävaltaan pääsyä. Viimeisin juna olikin jo itävaltalainen ja se kulki pienten asemien läpi Liechtensteinin pikkuvaltiossa ja Itävallan länsiosissa. Liechtenstein vaikutti olevan vain peltoa ja vuoria, joten jatkoimme eteenpäin. Juna saapui yllättävän nopeasti Feldkirchiin, jossa päätimme jäädä pois.

Feldkirch on mukavan oloinen pieni kaupunki Itävallan länsireunalla vuorten ympäröivänä. Hintataso laski mukavasti Sveitsistä poistuessa ja bonuksena käytössä on euro. Kävimme syömässä sitten vielä vähän paremmassa paikassa edellisten päivien libanonilaisravintoloiden jälkeen. Hintataso oli jopa tähän nähden halpaa, kaksi ihmistä söi alle 15 eurolla. Sitten, kun oltiin tuhlailupäällä, päädyttin lopulta valitsemaan hotellii majapaikaksi. Pitää sitä yksi rauhallinen laatuyö välillä viettää. Tai niin ainikin luulimme.

Sitten alkoi varsinainen seikkailu. No, turisti-infosta löysimme oppaaseen, joka kertoi, että Bludenzissa, puolen tunnin junamatkan päässä, on Muttersberg-vuoren päälle kulkeva vaijerihissi (mikä lie suomeksi, "Cable car" englanniksi). Nimesimme paikan uudelleen "Mutterimäeksi". Päädyttiin sitten ottamaan juna kohti Bludenzia. Etsimme sieltä eväiden hankkimista varten markettia, jota ei tuntunut löytyvän yhtään mistään. Lopulta yli puoli tuntia rakkoja jalkoihini hierrettyäni kysyin tietä ja päädyimme kävelemään vielä puoli kilometriä lisää, kunnes löysimme Sparin. Niitähän ei enää Suomessa näe, kun myytiin SOK:lle. Kaupasta hankittu pieni välipala antoi uskoa jatkaa vaijerihissin ala-asemalle.

Ala-asemalle päästyämme huomasimme, että kello oli jo pian seitsemän ja viimeinen vuoro ylös meni kuudelta. Siispä ajattelimme, että tulemme seuraavana päivänä uudestaan. Päätimme kuitenkin jäädä hiukan katsomaan paikkoja ja lähdimme kävelemään vuorelle vievää polkua pitkin. Ala-asemalla olevassa opasteessa kerrottiin aseman korkeudeksi reilut 600 metriä ja vuoren huipun olevan 1400 metriä merenpinnan yläpuolella.

No, kuinka sitten kävikään. Aluksi päädyimme kävelemään polkua ylöspäin löytääksemme sopivan paikan piknikille. Maisemat muuttuivat kuitenkin yhä kiinnostavammiksi ja kävelimme vuorta ylös, välillä poiketen oikopoluille metsän halki. Asutus näkyi yhä pienempänä laaksossa. Siinä välissä kuitenkin aurinko oli ehtinyt lähemmäs horisonttia. Lähempänä vuoren huippua tuli vastaan maisemia, joita on aiemmin nähnyt vain Carcassonne-pelin laatoissa, eli metsää ja nurmikenttiä kumpuilevassa maastossa.

Sitten, kun opaste kertoi, että matkaa on jäljellä enää 20 minuutin verran, päätimme, että nousemme ihan ylös asti. Todella hienon näköistä oli huipulla. Kylät näkyivät alhaalla pieninä pisteinä ja auringon paistaessa sivusuunnasta näyttäytyi maisema kuin usvan peitossa olevalta. Tämä ilmeisesti johtuu ilmassa olevita pienistä hiukkasista, joista auringonvalo sirottuu. Aurinko alkoi laskea ja seurasimme auringonlaskua samalla, kun söimme välipalaa huipulla. Tosi siistiä.

Lähdimme laskeutumaan alaspäin heti auringon laskettua. Tässä ehkä tehtiin virhe, jota partiolainen ei olisi tehnyt. Aluksi matka alaspäin oli helppoa ja mukavaa katsoa hämärtyviä maisemia. kuitenkin tultuamme noin puoliväliin, alkoi olla jo niin hämärä, että reitin varrella olevia opasteita täytyi lukea kännykän valossa. Sekin meni hyvin, kunnes sitten tuli ongelma. Opaste ohjasi suoraan metsään paikassa, josta emme olleet tulleet. Toisessa risteyksessä opastettiin samaan suuntaan, mutta polkua ei enää kunnolla näkynyt. Voi paska. Olemme keskellä metsää illalla noin kymmenen aikaan.

Mitä ihmettä tehdään? Toiseen suuntaan vie isompi tie naapurikylään nimeltään Nüziders. Ilkka tihrustaa juna-aikatauluja kännykän valossa ja kertoo, että junat kulkevat myös sitä kautta. Vaihdamme määränpäätä kohti tätä kaupunkia paremman reitin toivossa. Vähän aikaa tietä käveltyämme huomaame, että reitiltä neuvotaan poikkeamaan suoraan metsään vievälle polulle. Voi paska. Tie jatkuu Bludenziin, näin väitetään. Mietittyämme hetken erilaisia vaihtoehtoja ja päätämme olla vaihtamatta määräpaikkaa toiseen kertaan sen vuoksi, ettemme kulkisi edestakaisin. Siispä metsään!

Metsäreitti on hyvin opastettu, mutta hiton vaikeaa on jyrkkää polkua mennä samalla varoen kaatumista. Pahinta tässä tilanteessa olisi loukata itsensä, kun ei itsekään tiedä, missä on. Siispä kuljimme rauhallisesti. Metri metriltä päädyimme yhä lähemmäksi määränpäätä välillä pimeässä opasteita tihrustaen.

Lopulta, tuskaisten metsäreittien jälkeen selvisimme alas kylään. Kylä oli oikea, näin kävi ilmi kauppojen nimistä. Jonkin matkaa kylään vei jännä asfalttitie, joka oli rakennettu puron päälle. Puro oli ohjattu kulkemaan tien alla olevaa uomaa pitkin. Melko ovelaa rakentamista.

Etsimme jonkin aikaa Nüzidersin asemaa ja löysimme sen. Juna tuli ajallaan ja pääsimme takaisin Feldkirchiin. Voitto! Huokaus. Mahtavaa! :-)

Näin jälkeenpäin ajatellen sattui sinänsä huono ilta, kun kuutamoa ei ollut lainkaan. En lopulta osaa sanoa, olisiko pitänyt ylipäätään nuosta vuorelle iltaa vasten. Toisaalta hienoa, toisaalta aivan helvetillinen paluumatka. No, valokuvat matkalta jäivät muistoiksi seikkailusta.

Päivä alkoi Feldkirchissä asemalle kiiruhtamisella, jossa oli juuri sillä minuutilla lähdössä juna Wieniin. Loikkasimme Ilkan kanssa kyytiin juuri pidempään miettimättä. Juna lähti etenemään pitkin länsi-itä-suuntaista Itävallan länsiosien läpi kulkevaa solaa.

Loikkasimme junan kyydistä Innsbruckin kohdalla ja kävimme tutustumassa parin tunnin ajan tähän mm. mäkihypystä tunnettuun kaupunkiin. Hyppyhaalareihin sonnustautuneita paikallisia ei näin kesällä näkynyt. Kaupunki oli kuitenkin melko tyypillinen, ei jäänyt mitään mainittavampaa nähtävyyttä mieleen kävelyreissun aikana. Paikallisesta kirjakaupasta löytyi postikortti ja tuliainen kotiin. Ostin tuliaiseksi äidilleni saksankielisen kirjan ja varmaankin siksi kassalla yritettiin sitkeästi puhua saksaa, vaikka yritin englanniksi asioida.

Innsbruckilaisena erikoisuutena mainittakoon kuitenkin Internet-kahvilaksi mainostettu paikka, jossa oli kyllä riistohintaista kahvia mutta "Keine Internet". Palvelukin oli poikkeuksellisen olematonta. Ilmeisesti "Internetkahvila" on vaan trendikäs brändi, eikä millään muotoa tarkoita sitä, että olisi Internetiä tarjolla. Kannattaa tarkistaa asia ennen tilaamista. Olisi ollut mukava tarkistaa jatkoyhteydet Innsbruckista eteenpäin, mutta tyydyimme arpomaan sopivan saksalaisen junan asemalla.

Innsbruckista Müncheniin päin matkustaessa vuoreta alkoivat pikku hiljaa mataloitua, kunnes seutu muuttui ihan tasaiseksi. Muu ei juuri muuttunutkaan. München näytti ihan samantapaiselta paikalta kuin Sveitsin saksankielisen alueen kaupungitkin. Ainoana erona, että mäkiä ei ollut ympärillä. Reisezentrumissa saimme juuri viime tipassa ennen sulkemisaikaa englanninkielistä palvelua. Sanoimme vaan ympäripyöreästi haluvamme Pohjois-Saksaan, koska minun piti olla seuraavana iltana matkalla jo kotiin päin. Onnistuimme lopulta saamaan torkkumispaikat Berliiniin menevään junaan. Myöhempiä matkoja ajatellen kannattaa varata City Night Line -kartat mukaan, jotta voi valmiiksi katsoa sopivan yhteyden.

Junan lähtöön oli useampia tunteja aikaa ja ehdimme mainiosti käymään syömässä ja viinilasillisella kaupungilla. Ihan mukava ilta ennen junamatkaa.

Junassa oli suunnattomia vaikeuksia saada saksalaisella insinööritaidolla ommeltu lakanan ja täkkipussin hybridi taiteltua sänkyyn. Lopulta se meni ihan väärin, mutta annoin olla, kun väsytti niin kovasti. Paikallisilla oli varmasti hauskaa, kun yritimme ratkaista Kummallisesti Ommellun Lakanan Arvoitusta. Lopulta nukahdin itse miltei saman tien, mutta Ilkka ei saanut unta juuri lainkaan yön aikana ja aamulla vaikutti aika vittuuntuneelta, kun itse taasen olin kohtuullisen levännyt.

Berliinin rautatieasemalla oli aamulla rauhallista ja ennätimme hankkia jatkoyhteyksien liput Reisezentrumista. Minulle ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi paljastui Ruotsin junien täysien junien vuoksi yhteys Berliini-Malmö yön yli ja siitä Göteborgin kautta Tukholmaan. Pitkä ja mutkikas reitti, mutta aikaa laivalle ehtimiseen olisi Tukholmassa yli tunti, joten päätin ottaa sen yhteyden. Ilkka puolestaan sai Sveitsiin palatessaan vain istumapaikan yöjunaan. No, kuitenkin lippujen hankkimisen jälkeen jäi aikaa tutustua Berliiniin koko päivän ajan.

Asemalta lähdimme kävelemään keskustaa kohti ja löydettyämme U-bahn-kylttin jatkoimme metrolla. Kiertelimme ensin Alexanderplatzilla, josta jatkoimme seikkailua raitiovaunulla jonnekin kuuseen hevon. Tutkimme seutua ja paikka vaikutti olevan täynnä ihka-aitoja itäsaksalaisperäisiä taloja. Aina silloin tällöin vastaan tuli uudisrakentamista, mutta valtaosa rakennuskannasta oli ainakin parin vuosikymmenen takaa. Risteyksen luona törrötti suljettu kylpylä. Tutkimme karttaa tarkemmin ja nurkan takaa alkoi Volkspark, Kansanpuisto. Kävelimme puistossa ympäriinsä samalla etsien mielenkiintoista katsottavaa. Jokin Itäsaksalaisaikainen muistomerkki löytyi, ainakin vaakunasta päätellen.

Päivä oli aika hankala, kun väsytti jatkuvasti. Ei siis jaksettu hirveästi kierrellä. Pitkän jahkauksen päätteeksi lähdimme katsomaan Berliinin muurin jäänteitä Ostbahnhofin lähistöllä. Kuvittelin muuria paljon korkeammaksi ja mahtavammaksi, mutta se olikin "vain" alle neljän metrin korkuinen. Tosin neljä metriä liian korkea.

Palasimme muurilta suoraan pääasemalle, kun tuntui olevan veto lopussa. Pyörimme asemalla ja söimme ennen kuin Ilkan juna Sveitsiin lähti. Jouduin odottamaan omaani vielä sen jälkeen puolentoista tunnin ajan. Aika kului mm. teetä juoden ja nettipuhelimella kotiin soittaen. Sitten nousin Berliini-Malmö-Expressiin ja matka takaisin kohti Pohjoismaita alkoi.

Kuten otsikosta saattaa päätellä, paluumatka ei ollut ihan niin nopea kuin sen oli tarkoitus olla.

Kaikki alkoi kuitenkin suunnitelmien mukaisesti aikataulun mukaan Malmööseen saapuessa. Vaihtoaikaa Göteborgin junaan oli noin tunti ja yritin löytää kaupungilta jotakin paikkaa, josta saisi aamupalaa järkevään hintaan, mutta kaikki paikat olivat kiinni kun oli sunnuntai. Puistosta löysin penkillä nukkuvia reppumatkaajia. Asemalla sentään oli Pressbyrån auki, josta sain vähän matkaevästä.

Useamman tunnin matka Göteborgiin Ö-junalla oli vähän mitäänsanomatonta, mutta ei nyt varsinaisesti tylsääkään. Paikkakuntia välillä vilisi paljon, koska paikallisjuna tietysti pysähtyi joka paikassa. Göteborgiin saavuttuani minulla oli pari tuntia aikaa katsella paikkoja ja syödä jotakin. Kävinkin seikkailemassa kaupungilla ja otin kuvia. Kaupunki vaikutti melko selkeältä ja miltei ruutukaavaiselta. Asema oli ihan keskustassa. Kaupunki vaikutti siltä, että siihen voisi tutustua enemmänkin.

Jatkoin IC-junalla aikataulun mukaan kohti Tukholmaa. Puolessa välissä turvalaitteet alkoivat reistaamaan ja juna alkoi madella. Kello kulki, juna ei. Näytti siltä, että 1h 15min laivaan vaihtamisajasta Tuhkolmassa kului yhä enemmän. Lopulta kun tarkistin asian konduktööriltä, oli juna noin tunnin jo myöhässä. Ei käytännössä mahdollista ollut ehtiä laivaan. Olisi pitänyt olla paikallinen, joka olisi osannut taktikoida taksien kanssa. Tosin sekään tuskin olisi riittänyt muutaman minuutin matkantekoon asemalta laiturille. Siispä vaihtoehdoksi jäi vain jäädä Ruotsiin.

Soitin Eskilstunassa asuvalle tädilleni ja sain majapaikan lyhyellä varoitusajalla. Vaihdoin siis Arbogasta Eskilstunaan menevään bussiin. Bussi korvasi ratatöiden takia suljettua väliä, joten siihen kelpasi Interrail-lippuni. Tosin ulkomaalaistaustaiselta näyttänyt bussikuski hetken aikaa pyöritteli lippua hämmennyksen vallassa. Harvoinpa bussissa sellaista näkee.

Selvisin mainiosti Eskilstunaan ja perille päästyäni tuntui kuin olisi tullut kotiin. Oltiin huolissaan, onko syöty, onko rahaa ja miten on jaksettu matkustaa. Sainkin syödä itseni melkein kipeäksi asti. Näytin vielä lomakuvia tietokoneelta ja selittelin reissun vaiheita. Aamulla ennen viittä kuitenkin täytyi herätä, että ehti vähän yli viideltä lähteneeseen junaan Eskilstunasta Tukholmaan. Juna kuljettikin minut näppärästi perille ja talsin asemalta laivalle aamulla. Rinkan vyötärövyö piti tosin solmia umpisolmulla kiinni, koska kiinnitys hajosi edellisenä iltana, kun minua haettiin asemalta. No, ei se mitään, selvisin hyvin lopulta.

Satamassa minua palveltiin hyvin. Sain mennä Viking Linen päivälinjalla ilman lisämaksua Turkuun, vaikka lippuni oli edelliselle illalle. Antoivat hytinkin siihen. Ei kannata luottaa puhelinpalveluun. Soitin nimittäin sinne Arbogan asemalla odottaessani ja siellä väittivät, ettei varausta saa muutettua ja menettää koko varauksen. Kallista ja virheellistä tietoa. Kiitokset menevät kuitenkin Vikingille joustavuudesta tällaista matkailijaa kohtaan.

No, laivassa jatkoin uniani puolelle päivin ja sitten kävin pyörimässä laivalla. Siellä katsoin junayhteyden valmiiksi Turun satamasta Jyväskylään. Näytti lähtevän samaan aikaan kuin laiva saapuu satamaan. Elin siinä käsityksessä, että junat haluavat matkustajia ja siis odottavat laivaa. No, näinhän ei tietenkään ole asian laita. Laivan infosta asiaa tarkistaessani sanoivat, että klo 19.50 satamasta lähtevä juna ei ole edes tarkoitettu Viking Linelle vaan Siljalle. Okei, okei, onpa fiksua. Se onkin sitten myöhäisin yhteys Jyväskylään, mitä junalla pääsee. Tarkistin bussiaikataulut ja niinhän sielläkin oli, että ei ole ainoatakaan siihen aikaan lähtevää bussia Jyväskylään, eikä myöskään Tampereelta Jyväskylään. Game over. Pitäisi jäädä jonnekin *tun Turkuun.

Tampereelle pitäisi ainakin päästä. Tampereelta on kuitenkin kohtuulliset aamuyhteydet Jyväskylään. Vielä ennen yhdeksää onneksi satamasta lähti juna Tampereelle, eikä jatka siitä eteenpäin. Siispä osa ratkaisua saavutettiin, ainoaksi ongelmaksi vaan jäi löytää halpa majapaikka Tampereelta. Viestittelin täkäläisille tutuille ja tuntui olevan väki poissa paikkakunnalta kesällä. Vasta kun olin jo junassa Tampereelle, hoksasin ottaa yhteyttä SONK-toveriini. Hän vieläpä asui aseman lähettyvillä, joten ratkaisu löytyi kivuttomasti. Samalla sai turistua SONK-asioita ennen nukkumaan menoa. Näppärää ja tehokasta!

Tiistaiaamuna matka jatkui kahdeksan junalla kohti Jyväskylää. Konduktööri oli rento ja sain käyttää matkalippuni Turusta Jyväskylään kahdessa osassa. Maksoin ainoastaan junatyypin vaihdosta. Juna tuli yllättäen minuutin etuajassa asemalle. Kiiruhdin Jyväskylässä asemalta ohjaamaan Ohjelmointi 2 -kurssin harjoitustyötä Agoralle. Matka oli viimein ohi. Paluu arkeen oli edessä.